Oli aika, jolloin kuvittelin kaikkien lähelleni eksyneiden olevan terapeuttejani. Jos perhettä ynnä muita kyseiseen suneitarvitietäämunasioistamitään -kategoriaan kuuluvia ei lasketa. Siitä ei seurannut mitään hyvää. Tätä nykyä en pysty puhumaan edes sängyssä vielä tuhisevalle miehelle. Ei ole hänen ongelmansa olla osallinen kieroutumistani ja väsymyksen vääristämistä ulinoista. Näin ollen saan ehdotuksia, että pitäisikö minun kenties käydä juttelemassa jonkun ammattilaisen luona. Voi kun se olisikin niin helppoa.
Seinät pysyvät pystyssä, jos hän ottaa minut huomioon, olen saanut nukuttua työviikon pohjattoman uupumuksen pois ja pääsen syliin. Toisinaan olo on kuin pikkulapsella, mutta minä pelkään. Pelkään, että hän hylkää. Löytää paremman. Kauniimman, aktiivisemman, sosiaalisesti kykenevämmän, hauskemman, epäyliherkän, helpomman, fiksumman, järkevämmän. Kaikin puolin eri ihmiseksi päivitetyn version minusta. Pelkään, että se sama vanha kierre alkaa taas. Pelkään, etten pääse kouluun. Että menetän työn. Että menetän asunnon. Jään yksin ilman mitään turvaa. Mitään syytä.
On äitienpäivä. Kävimme perjantaina hänen äidillään ja eilen minun vanhemmillani. Luultavasti vain saan ajatuksillani aikaan suunnattomia hurrikaaneja muumimukissa. Suurentelen mitättömiä asioita pienessä mielessäni, koska olen muokannut pienen kurjan tunteen maailmanluokan katastrofiksi. Nainen, ryhdistäydy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti